Muita museoita

Hvitträsk, Kirkkonummi

Arkkitehdit Herman Gesellius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen rakennuttivat itselleen Kirkkonummelle jylhään rantamaisemaan asunto- ja työtilat, jotka valmistuivat vuonna 1903. Kansallisromanttiseen tyyliin suunniteltu erämaa-ateljee muodostaa kokonaistaideteoksen, jossa rakennukset ulko- ja sisätiloineen, terasseineen ja puutarhoineen sekä sisustuksineen ja kalusteineen on tarkoin suunniteltu harmoniseksi kokonaisuudeksi.

Päärakennus on ollut museona vuodesta 1971 lähtien. Valtio osti Hvitträskin vuonna 1981 ja kohteen hallintaa varten perustettiin opetusministeriön johtama Hvitträsk-säätiö. Hvitträskin museon viimeisin, kolmivaiheinen peruskorjaus alkoi vuonna 1992. Ensimmäinen työvaihe käsitti päärakennuksen katon, kellarikerroksen, myymälä- ja näyttelytilat sekä pääosan sisätiloista. Toisessa vaiheessa kunnostettiin piha-alueita, terassien muureja ja ns. “Karhunkoppi”. Puutarha kunnostettiin entistäen. Myös vanhaa kasvilajistoa on palautettu valokuvien perusteella. Talvella 1999-2000 tehdyssä korjauksessa keskityttiin päärakennuksen eteläsiiven sisätiloihin käsittäen Saarisen perheen “tuvan” ja ruokailutilan. Korjausten tavoitteena oli palauttaa tilat alkuperäiseen asuunsa. Restauroinnissa poistettiin sisustuksen myöhempiä lisäyksiä ja konservoitiin paljastuneita alkuperäisiä maali- ja tapettipintoja. Yksi yläkerran huone juuttitapetteineen jätettiin 1970-luvun asuun. Vuoden 2000 alusta Hvitträskin omistajana on ollut Museovirasto, joka on opetusministeriön teettämän restauroinnin jälkeen jatkanut tilojen kunnostusta.

Kohteen suunnittelijat ja vastuutahot Museovirastossa

Hvitträsk Museoviraston www-sivuilla

Hvitträskin erämaa-ateljee on kokonaistaideteos, jota ympäröivä luonnonmaisema sekä piha-alueet terasseineen ja puutarhasommitelmineen täydentävät.

Museovirasto restauroi kartanon vuosien 1973-1983 välisenä aikana. Tällöin päärakennuksen huonejako palautettiin alkuperäiseksi ja seinien pintakäsittelyt ja sabloonamaalaukset konservoitiin. Rakennuksiin palautettiin lautakatot.

Kartanon vieressä virtaavan puron jyrkkäreunaista purolaaksoa ja pihapiirin istutuksia on kunnostettu 1990-luvulla vanhojen 1880-luvun valokuvien pohjalta. Pitkän tähtäimen tavoitteena on Carl Fredrik Nordenskiöldin 1750-luvulla istuttaman hyötypuutarhan perustaminen ja kasvivalikoiman osittainen palauttaminen. Tämän pienen mittakaavan “kasvitieteellisen puutarhan” rakentaminen olisi historiallisten dokumenttien avulla rekonstruoitavissa.

Kohteen suunnittelijat ja vastuutahot Museovirastossa

Alikartano Museoviraston www-sivuilla

1800-luvun alkuvuosina rakennettu uusi päärakennus on sekä ulkohahmoltaan että pohjakaavaltaan poikkeuksellinen suomalaisessa kartanorakentamisessa. Kahden kerroksen korkuinen, rakennusrungon keskellä sijaitseva sali saa valaistuksensa säteriosaan sijoitetun lehterin ikkunoista.

Paikkarin torppa on Kalevalan kokoajan, Elias Lönnrotin syntymäkoti. Hänen räätäli-isänsä rakensi talon vuoden 1800 paikkeilla. Rakennus on vaatimaton lounaissuomalainen torppa, joka on säilynyt 1800-luvun alun asussa maalaamattomana ja malkakattoisena. Vanhimman osan, tuvan lisäksi taloon kuuluu myöhemmin rakennetut eteinen ja kamari. Kivi- ja riukuaidan ympäröimässä pihapiirissä on lisäksi hirsiaitta ja järvelle viettävässä rinteessä kaksi pärekattoista maakellaria. Paikkarin torppa hankittiin valtiolle vuonna 1889 ja siitä lähtien se on toiminut museona. 1920-luvulla torpan läheisyyteen rakennettiin jugendtyylinen vahtimestarin asunto, navetta ja aitta.

Paikkarin torpan ja pihapiirin kunnostustyöt ovat olleet hienovaraista ylläpitoa kautta vuosien. Vuosien 2001-02 aikana torppa ehostettiin Lönnrotin syntymän 200-vuotisjuhlaa varten. Pihapiirin kasvillisuutta siistittiin, lähipellot otettiin taas viljelykseen ja näköalakalliolle hankittiin uudet penkit. Koko alue varustettiin myös uusilla opasteilla. Lisäksi torpan päädyssä oleva tahko ja aitan malkakatto uusittiin ja sisätilojen savirappauksia ja liimamaaleja entistettiin. Lipunmyynti siirrettiin torpan eteisestä vahtimestarin navettaan kunnostettuihin tiloihin, joista löytyvät myös uudet wc-tilat.

Kohteen suunnittelijat ja vastuutahot Museovirastossa

Paikkarin torppa Museoviraston www-sivuilla

Paikkarin torppa sijaitsee kauniissa järvimaisemassa.

Pukkilan kartano sijaitsee Piikkiön kunnassa vanhan Turku-Viipuri tien tuntumassa. 1760-luvulla rakennettu päärakennus on mansardikattoinen ja lautaverhoiltu. Sen lisäksi pihapiiriä rajaavat vanha päärakennus, aittarivi sekä 1900-luvun alussa rakennettu komea kivinavetta. Kartanoa on aikoinaan ympäröinyt laaja puutarha, jossa oli ryytimaa ja hedelmätarha. Museoviraston omistama kartano toimii nykyään museona, joka sisustuksineen antaa hyvän kuvan 1700-1800-luvun virkamieskodista. Kivinavetassa on ollut väliaikaisesti ajokalumuseo vuoteen 2001 asti.

Museoviraston edeltäjä Muinaistieteellinen toimikunta restauroi Pukkilan kartanon vuosina 1965-1970. Aikojen kuluessa päärakennukseen oli tehty monenlaisia muutoksia. Restauroinnin yhteydessä palautettiin alkuperäiseen asuun mm. mansardikaton paanutus, seinien pystylaudoitus sekä ikkunoiden kaksikymmenjakoinen ruudutus. Lisäksi rakennuksen kivijalkaa vahvistettiin ja lattiat korjattiin. Sisätilojen alkuperäisestä rokokooasusta oli muutamissa huoneissa säilynyt seinäpaneeleita ja vuorilistoja. Viime vuosina Pukkilan kartanossa on tehty vain pienimuotoisia kunnossapitotöitä ja mm. vahvistettu ullakon kattorakenteita.

Kohteen suunnittelijat ja vastuutahot Museovirastossa

Pukkilan kartanomuseo Museoviraston www-sivuilla

Pukkilan kartanon puutarhaan on rekonstruoitu vanhojen asiakirjojen perusteella 1700-luvun ryytimaa.

Muinaistieteellinen toimikunta kunnosti Anjalan kartanon museoksi vuosina 1953-56. Entistämistöiden yhteydessä huoneiden pintamateriaalit ja sisustus palautettiin 1800-luvun asuun. Tiloista poistettiin myös myöhemmin lisättyjä seiniä ja tulisijoja. Samassa yhteydessä pihapiirin kivinen viljamakasiini sisustettiin kahvilaksi. Kartanon päärakennuksen julkisivut on maalattu aikojen kuluessa lukuisia kertoja. Useat päällekkäiset erityyppiset maalikerrokset ovat aiheuttaneet sekä teknisiä että restaurointiperiaatteellisia ongelmia. Vuosina 2000-01 tehdyssä julkisivukorjauksessa kaikki aiemmat maalikerrokset poistettiin, ulkovuoraus kunnostettiin ja ulkoseinät maalattiin alkuperäisen kaltaisella, keltaokralla keittomaalilla. Ikkunoiden ja listojen väriksi tuli vaaleanharmaa. Toteutus vastaa 1800-luvun puolivälin tyylipiirteitä, miltä ajalta ulkovuorauskin todennäköisesti on. Keltamultamaalin pysyvyys öljymaaleista puhdistetussa ulkolaudoituksessa on ongelmallista ja niinpä onkin varauduttava uusintamaalauksiin, joiden toteutus on kuitenkin tästä lähtien melko helppoa ja edullista.

Kartanoalueeseen liitetty entinen pehtorin talo Tammela kunnostettiin museonvalvojan asunnoksi vuosina 1998-99. Rakennus oli lyhennetty 1920-luvulla ja peruskorjattu viimeksi 1970-luvulla. Tuolloin Rakennushallituksen piirirakennustoimisto oli lisäeristänyt ja levyttänyt koko rakennuksen sisäpuolelta. Tästä korjausvaiheesta johtuvat vauriot olivat suuria. Museoviraston teettämissä kunnostustöissä rakenteet palautettiin alkuperäisen kaltaisiksi hengittäviksi. Nyt sisätilojen ilme ja materiaalit noudattavat 1920-luvun ratkaisuja.

Kartanon ympäristönhoidon tavoitteena on ollut puistometsän ja vesielementin, Ankkapurhan nyttemmin vaienneen kosken, tarjoamien maisemallisten mahdollisuuksien parantaminen ja päärakennuksen nivominen osaksi maisemaansa.

Kohteen suunnittelijat ja vastuutahot Museovirastossa

Anjalan kartanomuseo Museoviraston www-sivuilla

Anjalan kartanoympäristön historian esittelemiseksi yleisölle on tehty opastein viitoitettu kulttuurireitti.

Kuusiston kartanon restaurointi alkoi vuonna 1977, jolloin kohde tuli Museoviraston omistukseen. Tuolloin päärakennuksen julkisivut korjattiin 1700-1800 lukujen taitteen asuun, jyrkkä aumakatto katettiin laudoilla ja T-puitteiset ikkunat muutettiin 6-ruutuisiksi. Sisätilat kunnostettiin näyttelytiloiksi. Viimeisimmät kunnostustyöt tehtiin 2000-luvun alussa, jolloin päärakennuksen julkisivut maalattiin punamullalla, kiviset ulkoportaat ladottiin uudelleen ja kivijalka saumattiin ja slammattiin.

Kohteen suunnittelijat ja vastuutahot Museovirastossa

Kuusiston kartano Museoviraston www-sivuilla

Päärakennusta ympäröivän puiston vanhimmat osat ovat peräisin 1790-luvulta. Kuusistoon on laadittu kartanon, Kappelinmäen ja piispanlinnan rauniot yhdistävä kulttuuri- ja luontopolku opasteineen.

Yli-Lauroselan tila Ilmajoella on esimerkki vauraasta, eteläpohjalaisesta 1800-luvun talonpoikaistalosta. Mallikelpoisesti hoidettu maatila tuli valtion omistukseen vuonna 1971. Tilan kaksikerroksisessa päärakennuksessa talonpoikainen perinne yhtyy empirestä omaksuttuihin tyylipiirteisiin. Lisäksi pihapiirissä on säilynyt yhdeksän talousrakennusta. Kohteen erikoisuutena ovat päärakennuksen, tallin ja luttiratin kaarevalappeiset lautakatot.

Museovirasto restauroi Yli-Lauroselan rakennukset vuosina 1972 -77. Päärakennuksen sisätilat konservoitiin ja sisustettiin 1900-luvun alun asuun ja rakennus varustettiin keskuslämmityksellä. Piharakennuksia jouduttiin kengittämään ja myös niiden katot täytyi uusia. Viime vuosina on salaojituksella pysäytetty rakennusten jatkuva vajoaminen alueen saviseen maaperään. Tallin kengittämisen ja lattian uusimisen ovat tehneet Ilmajoen käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen korjauskurssilaiset.

Yli-Laurosela avattiin yleisölle vuonna 1978, jolloin museossa järjestettiin tilan rakennusten kunnostusta esittelevä näyttely ja korjausneuvontaa. Tilan navetassa on esillä pohjalaista rakennusperinnettä valottava fragmenttinäyttely Päreitä, purua ja postipuita.

Kohteen suunnittelijat ja vastuutahot Museovirastossa

Yli-lauroselan talomuseo Museoviraston www-sivuilla

Yli-Lauroselan tilan rakennusten säännölliseen huoltoon kuuluvat myös lautakattojen tervaus ja julkisivujen punamultaus.

Ainola on ollut Museoviraston omistuksessa vuoden 2000 alusta lähtien. Talven 2001-2002 aikana Ainolassa on tehty sisäpintojen kunnostustöitä muutamissa yläkerran huoneissa ja alakerran salissa. Huoneiden pinkopahvikattoja ja ikkunapuitteita on kunnostettu ja seinien alkuperäisiä tapettipintoja konservoitu sekä paikattu vanhan mallin mukaan painetuilla tapeteilla. Korjaustöiden yhteydessä on myös raivattu puustoa ja muuta kasvillisuutta Ainolan pihapiiristä. Tavoitteena on palauttaa lähimaastoon polkuja, jotka olivat siellä käytössä Sibeliusten aikana.

Kohteen suunnittelijat ja vastuutahot Museovirastossa

Ainolan kunnostustöiden valmistuttua museovieraat pääsevät tutustumaan myös yläkerran työ- ja makuuhuoneeseen, jotka ovat olleet aiemmin yleisöltä suljettuja. Kuvassa kamari ennen kunnostusta.

Kuuluisa runonlaulaja Simana Sissonen rakensi 1800-luvun alussa Ilomantsin Mekrijärvellä sijaitsevalle sukutilalleen uuden hirsirakenteisen päärakennuksen, joka oli pohjamuodoltaan perinteinen paritupa. 1900-luvun alussa talo jaettiin kahtia tilalla asuneiden perhekuntien riitaannuttua keskenään. Tällöin vanhasta tuvasta irrotetut kamarit ja eteinen siirrettiin pihapiirin itälaidalle uuden talon rakennustarpeiksi. Pihapiirissä on säilynyt näiden kahden pirtin lisäksi joukko piharakennuksia ja kaivo. Tila tuli valtion omistukseen vuonna 1993 ja Museoviraston tekemän restauroinnin jälkeen Joensuun yliopisto huolehtii museon avoinnapidosta.

Sissolan restauroinnin pohjana olivat kohteen mittausdokumentointi, rakennushistoriallinen selvitys sekä vanhat valokuvat. Niiden perusteella rakennukset päätettiin korjata 1930-40-luvun asuun. Työt aloitettiin vauriokartoituksella, joka osoitti, että pitkään käyttämättöminä olleiden rakennusten vesikatteet vuotivat ja seinähirsissä oli laajoja laho- ja hyönteisvaurioita. Korjaustyöt tehtiin suurelta osin käsityönä perinteisiä työtapoja noudattaen alkuperäisen kaltaisista materiaaleista. Vanhojen rakennusten kulumat ja patina säilytettiin kertomassa runonlaulajan pirtin pitkästä historiasta.

Kohteen suunnittelijat ja vastuutahot Museovirastossa

Restauroinnin yhteydessä Sissolan tilan rakennusten ulkoasu säilytettiin muuttumattomana. Pihapiiriä rajaavat riukuaidat ovat tärkeä osa perinteistä kylämaisemaa.

Lyytikkälä on tyypillinen Kaakkois-Suomen talonpoikainen suurtila, jonka isännyys säilyi lähes 200 vuotta samassa suvussa. Tilan rakennukset ovat säilyneet perinteisessä asussa meidän päiviimme asti ja ne muodostavat laajalla peltoaukealla tiiviin kokonaisuuden ryhmittyen säännöllisesti pihapiirin ympärille. Tilan hirsirakenteinen päärakennus on vuodelta 1867. Pihapiirin pohjoissivulla on pitkä aittarivistö ja itäsivua reunustavat talli- ja liiterirakennus sekä komea lohkokivinavetta. Pihapiiriin on kuulunut myös ryytimaa, vihannestarha ja laaja omenapuutarha. Lyytikkälän suku myi tilan irtaimistoineen Museovirastolle vuonna 1984.

Lyytikkälän tilakokonaisuuden kulttuurihistoriallinen arvo on ollut tiedossa jo 1950-luvulta lähtien. 1960-luvulla tilan rakennukset tutkittiin ja dokumentoitiin perusteellisesti. Tilan siirryttyä Museoviraston hallintaan, rakennukset päätettiin kunnostaa 1950-luvun asuun.

Korjaustyöt toteutettiin vuosien 1985-1989 aikana ja niiden tavoitteena oli säilyttää ja suojella mahdollisimman hyvin vanhoja säilyneitä rakenteita ja niiden yksityiskohtia. Korjaustöiden yhteydessä lähes kaikissa pihapiirin rakennuksissa korjattiin vesikatteita ja perustuksia. Lisäksi päärakennuksessa tehtiin sisäkorjauksia ja sen julkisivut maalattiin. Nykyään Lyytikkälän tila toimii museona ja on kesäaikaan avoinna päivittäin yleisölle.

Kohteen suunnittelijat ja vastuutahot Museovirastossa

Lyytikkälän talo Museoviraston www-sivuilla

Lyytikkälän rakennukset muodostavat peltomaisemassa suljetun pihapiirin. Vanhastaan tie kulki pihapiirin läpi, jonka vuoksi aitoista punamullattiin vain tienpuoleiset seinät.

Kotkanniemen tilan suuri jugendvaikutteinen huvilamainen päärakennus sijaitsee Luumäellä, Kivijärven rannalla männikköisessä mäessä. Päärakennus on peräisin 1890-luvun puolivälistä ja sen suunnittelijana pidetään Lars Sonckia. Tila oli Pehr Evind Svinhufvudin kotina vuodesta 1908, jolloin hän siirtyi Lappeen tuomiokunnan tuomariksi.

Svinhufvud vietti kesiään Kotkanniemessä vielä presidenttikaudellaan, jolloin presidentin virkahuvilana oli Naantalin Kultaranta. Presidentti Svinhufvudin henkilöhistoriasta kertoo myös rakennuksen irtaimisto. Kotkaniemi siirtyi Museoviraston omistukseen vuonna 2000, jolloin se myös avattiin museona.

Sen jälkeen kohteessa on tehty kattava rakennuskannan mittausdokumentointi ja esineluettelointi sekä käynnistetty rakennushistoriallisen selvityksen laatiminen. Tänä aikana rakennuksissa on tehty vain välttämättömiä kunnostuksia. Mahdolliset laajemmat restaurointitarpeet tullaan kartoittamaan tehtyjen selvitysten pohjalta.

Kohteen suunnittelijat ja vastuutahot Museovirastossa

Kotkaniemi Museoviraston www-sivuilla

Kotkaniemen mittausdokumentointi tarjoaa tärkeää pohjatietoa tulevien restaurointi-suunnitelmien laatimiseen.