Strömforsin ruukki, Ruotsinpyhtää

Strömforsin nippupajan restauroinnin päämääräksi asetettiin itse rakennuksen hienovarainen konservointi sekä siinä olleen laitteiston tärkeimpien osien palauttaminen siten, että näytösluontoinen taonta vesivoimaa käyttävällä vasaralla tulisi mahdolliseksi. Nippupajan toisen hävinneen vasaran tilalle rakennettiin taontanäytöksiä varten uusi käyttökuntoinen vasara vesipyörineen ja siihen liittynyt ahjo. Toisen vasaran ja ahjon jäänteet konservoitiin. Pajaan muodostui näin kaksi osaa: toimiva vesipyörän, vasaran ja ahjon muodostama kokonaisuus sekä vastaavat alkuperäiset laitteet konservoituina.

Strömforsin yli kolme vuosisataa vanha ruukinalue on yksi maamme parhaiten säilyneistä itsenäisistä teollisuusyhdyskunnista. Kaunista maisemakuvaa hallitsevat punamullatut asuin- ja teollisuusrakennukset. Kuva: Soile Tirilä, Museovirasto.

Viimeinen vesivoimaa käyttänyt ruukki

Vapaaherra Johan Creutz perusti varhaisimpiin rautaruukkeihimme kuuluvan Strömforsin vuonna 1698 Kymijoen läntiseen haaraan koskien partaalle. Vuonna 1790 sai nuori ruukinpatruunan leski Virginia af Forselles ruukin hoitaakseen. Hän johti ruukin toimintaa liki 60 vuotta ja sinä aikana rakennettiin suurin osa niistä rakennuksista, jotka nyt antavat ruukille sen ominaisleiman.

Alueen rakennuskannan ytimen muodostavat tiilirakenteiset vasarapajat, joissa on säilynyt myös vanhaa teknistä laitteistoa. Kosken länsirannalla sijaitsevassa vuonna 1871 rakennetussa kankirautapajassa on säilynyt suuri kankivasara vesirattaineen. Rakennus toimii nykyään ruukkimuseona. Nippu- ja naulavasarapaja eli "yläpaja" rakennettiin padon yläpuolelle kolmessa vaiheessa vuosien 1846-64 välisenä aikana. Siellä rautaa työstettiin pienemmällä vasaralla myyntiin sopiviksi tangoiksi sekä valmistettiin monenlaisia työkaluja ja nauloja.

Strömforsissa ei ole selvää yhtenäistä ruukinkatua, vaan alueen rakennukset sijaitsevat ryhmissä kosken molemmilla rannoilla. Ruukinkartano on poikkeuksellisesti vasarapajojen välissä, vain pienen puiston ympäröimänä vailla näkymää patoaltaalle tai tehdaslaitoksille. Ruukin tuotantolaitoksiin kuuluivat sen perustamisesta lähtien myös vesivoimalla toimineet mylly ja saha. 1800-luvun alussa alueelle rakennettiin lisäksi tiilitehdas, panimo ja viinanpolttimo. Raudantaonta päättyi Strömforsissa vuonna 1950 - se oli viimeinen vesivoimaa käyttänyt ruukki Suomessa. Ruukinmiljöö eri aikakausilta periytyvine asuin- ja tuotantorakennuksineen muodostaa edelleen poikkeuksellisen hienon teollisuushistoriallisen kokonaisuuden.

Pajan laitteet korjattiin käyttökuntoon

Museovirasto aloitti Strömforsin ruukin yläpajan restauroinnin vuonna 1993 yhteistyössä Ruotsinpyhtään ruukkialue Oy:n kanssa. Pajarakennus oli tuolloin suurelta osin käyttökelvottomassa kunnossa. Pahimmat vauriot olivat katto- ja yläpohjarakenteissa. Ruukkutiilinen vesikate oli kauttaaltaan rikkoutunut, kattotuoleissa oli laajoja lahovaurioita ja yläpohjan kantavat rakenteet niin pahoin lahonneita, että osa yläpohjasta oli pudonnut noin puoli metriä. Kalkkilaastilla rapattu ja tikutuksella sidottu sisäkaton rappaus oli monin paikoin hyvin huonokuntoinen. Myös ikkunat olivat huonossa kunnossa; niistä puuttui laseja ja puitejakoja ja puuosissa oli runsaasti lahovikoja. Nippuvasaran, ahjojen ja piippujen jäännökset olivat heikosti suojattuina kaiken keskellä. Ainoa kokonaisuutena kunnossa oleva osa oli rakennuksen tiilinen runko ja perustukset. Työllisyysvaroin toteutettavan restauroinnin tavoitteeksi asetettiin itse rakennuksen hienovarainen konservointi sekä siinä olleen laitteiston tärkeimpien osien palauttaminen sellaiseen kuntoon, että vesivoimaa käyttävällä vasaralla voitaisiin takoa näytösluonteisesti. Vanhojen osaajien neuvot olivat tärkeitä Nippupajan kunto ja työn lähtötilanne tarjosivat luontevan mahdollisuuden jakaa pajatila laitteiston restaurointiperiaatteiden mukaan kahteen osaan. Toisella puolella oli vanhan vasaran sekä siihen liittyneiden ahjojen ja piipun jäännöksiä, jotka konservoitiin omille paikoilleen. Pajan toinen vasara ja vesipyörä olivat kokonaan hävinneet, ja niiden paikalle toteutettiin vanhojen mallikirjojen avulla rekonstruoidut toimivat laitteet. Kohteen rakennushistorian selvitys sekä siihen liittyneet seppien ja apupoikien haastattelut muodostivat pajatoimintaan, työtapoihin, laitteisiin ja työkaluihin liittyvän restauroinnin perustan. Paikkakunnalla vielä asuvien seppien ja apupoikien aktiivinen osallistuminen korjaustöiden aikana oli korvaamaton apu pajalaitteistojen rekonstruoinnissa.

Yläpajan restauroinnissa tärkeimpiä tavoitteita oli interiöörin autenttisuuden vaaliminen. Vaikka osa pajan laitteista oli hävinnyt ja kohteessa jouduttiin tekemään raskaita rakenteellisia töitä, on sisätilojen tunnelma onnistuttu säilyttämään luotettavan aitona. Kuva: Soile Tirilä, Museovirasto. Hävinneen vesirattaan paikalle rekonstruoitiin vanhojen mallipiirrosten avulla puurakenteinen toimiva vesiratas. Kuva: Soile Tirilä, Museovirasto. Pajan kahdesta vasarasta vain toinen oli osittain säilynyt. Tuhoutuneen vasaran paikalle rakennettiin vanhan mallin mukainen vesivoimalla toimiva vasara. Kuva: Soile Tirilä, Museovirasto.

Nippupajassa taotaan taas

Itse pajarakennus korjattiin hienovaraisia korjaus- ja restaurointiperiaatteita noudattaen. Pudonnut yläpohja nostettiin alkuperäiseen asemaansa, kattotuolirakenteiden lahovauriot korjattiin ja päistään lahonneet yläpohjan vasat ripustettiin kattotuolirakenteisiin teräksisin vetotangoin. Vesikate uusittiin vanhan mallin mukaisilla kaksikouruisilla ruukkutiilillä.

Pajatilan katon rappaus paikattiin kalkkilaastilla ja ikkunakarmit ja -puitteet paikkakorjattiin. Ulkoseinään avattu ovi palautettiin ikkunaksi ja autotallia varten laajennettu oviaukko kavennettiin alkuperäiseen leveyteensä. Muuraustöissä käytettiin tiiltä, jonka väri selvästi poikkeaa pajassa alun perin käytetystä. Rekonstruoituun vasaraan liittynyt ahjo rakennettiin vanhan kunnostetun hormiryhmän kylkeen. Restaurointityöhön liittyi myös pajan läpi kulkevan vesikanavan rakenteellinen korjaus.

Restauroidusta yläpajasta ja siellä toteutettavista taontanäytöksistä on tullut Ruotsinpyhtäälle matkailullinen vetonaula. Vesivasaran toiminta ja taonnan tekniikka tulevat havainnollisesti ymmärrettäviksi perinneammattilaisten takoessa ahjon loimussa ja vasaran säännöllisen paukkeen sekä raskaan vesirattaan säestäessä tapahtumaa.